Pohdintaa kuntotesteistä

Kaikki varmasti muistaa ne koulun jokavuotiset kuntotestit. Minuutti aikaa, toinen pitää nilkoista kiinni ja pitää verenmaku suussa repiä vatsoja, selkiä yms… Kaverin kanssa ne aina puhutti, koska ne eivät tuntuneet testaavan niitä lihaksia ollenkaan, joita oli tarkoitus testata. Me molemmat kuuluimme urheiluseuran valmennusryhmään ja valmennussuunnitelmaan kuului myös viikoittaiset kuntosalitreenit. Testeistä saimme kuitenkin aivan surkeita tuloksia vaikka tiesimme olevamme hyvässä kunnossa.
Totesimme, että jos vatsalihasliikkeissä toinen pitää nilkoista kiinni ja kädet on niskantakana niin, että kyynerpäät on pään sivuilla eteenpäin liike kohdistuu lähinnä lonkankoukistajiin ja toisaalta jollain tavalla yläkroppaan, kun päätä revitään käsillä maasta irti – vatsalihaksissa liike ei juurikaan tuntunut, mitä ehkä aivan ylävatsoissa. Selkälihakset tehtiin lattialla päinmakuulla siten, että toinen istui pohkeiden päällä… Juu ihan hyvä liike, mutta pakarat siinä tuli helliksi, ei selkälihakset. 😀 Vielä jos rytmitti hengityksen niin, että hengitti sisään ylöspäin nostaessa niin keuhkoilla sai aika paljon kohotetta yläkroppaa. 😉 Penkkihyppely oli sinänsä juuri sitä mitä pitikin, mutta ai hirvitys, jos tarttui jalka penkin reunaan tai hyppäsi väsyneenä vähän sivuun, niin nilkkaluut oli kovilla. Myös punnerrukset oli niitä perinteisiä, mutta tämmösenä rannevammaisena nekin olisi ollut helpompia tehdä jos oisi voinu nojata tankoon, eikä lattiaan. Toisaalta oikeaa punnerrusasentoa ei oikein koskaan neuvottu kädestä pitäen.
Lisäksi ne cooperit… Kyllä! Edelleen jaksan juosta täydet 12 minuuttia, mutta riippuu tykkänään yksilön ominaisuuksista, että meneekö se hitaasti vai nopeasti. 😀

Muutama vuosi myöhemmin kuuluimme liiton nuorten tehovalmennusryhmään ja SIELLÄ kuntotestit palvelivat tarkoitustaan. Lihaskuntoliikkeitä tehdessä ei tarvinnut tehdä aikaa vastaan, vaan liikkeiden puhtautta painotettiin. Levätä sai välissä, mutta esimerkiksi penkkipunnerruksessa se piti tehdä niin, että tanko oli ojennettujen käsien päällä, ei rinnalla eikä telineissä; selkälihakset tehtiin selkäpenkillä ja lepo tapahtui yläasennossa, ei roikkuen alaspäin ja vatsalihakset lattialla kädet niskan takana, mutta painotus siinä, että kantapäiden tuli pysyä jatkuvasti lattiassa ja selän suoristua istumaan noustessa – lepo tapahtui pystyasennossa. Jalat tais mennä jalkakyykkynä tai penkille nousuna ja niissäkin puhtaus oli se pääasia.
Peruskuntotestinä ei ollut cooper vaan eräs toinen koe, jonka nimeä en nyt muista… Käytännössä se tapahtui kuitenkin niin, että ensin käveltiin 800 metriä, sitten hölkättiin sama matka ja lopussa juostiin. Joka osion välissä tallennettiin sykemittariin lukemat. Sykemittarin tiedot sitten siirrettiin tietokoneelle ja sieltä näki sitten, että missä kunnossa oli ja missä oli puutteita.
Nämä testit olivat sellaisia, että niissä todella testattiin oikeita lihasryhmiä ja mikä tärkeintä: ne sopivat kaikille, eivätkä suosineet ketteriä tai hitaita ihmisiä vaan kaikilla oli mahdollisuus pärjätä omilla ominaisuuksilla.

Viime vuosina on tullu muotiin semmoset riehkaisutestit… Yhden tällaisen kävin tässä tekemässä ja mietin, että ketähän nämä oikeasti palvelee. Siis joo… Toki on kaikki samalla lähtöviivalla ja kaikilla on samat olosuhteet, mutta mitenkäs erilaiset lähtökohdat ja erilaiset ominaisuudet: erilainen lihaksisto ja geenistö? Riehkaisutesteissä hyötyvät ne, joilla on nopeita ja ketteriä ominaisuuksia, mutta mitenkäs ne, jotka ovat ominaisuuksiltaan hitaampia? Minulle ei tuota vaikeuksia juosta, tehdä vatsalihasliikkeitä, pujotella tötsiä pallon kanssa, konkata, tehdä burbeja eikä käytellä käsipainoja, mutta kun se pitää tehdä aikaa vastaan ja vielä niin, että nopein saa parhaat pisteet… Huomasin itselläkin, että liikkeiden puhtaus kärsii, kun pitää tehdä nopeaa ja se puolestaan altistaa virheille ja vammoille.
Meikä ei oo ikinä ollut nopea. Ampuja hyötyy kestävyydestä, rauhallisuudesta ja hitaista ominaisuuksista – ainakin perinteisessä ilmapistoolin 40 ja 60 ls:n kilpailuissa. Liikunnassa myös olen suosinut pidempiä kestävyyteen keskittyviä lenkkejä ja treenejä, koska ne tuntuvat luontevammilta kuin nopeatempoiset jutut. Toki nopeutta voi treenata, mutta hidassoluinen ei ikinä tule pärjäämään nopeasoluiselle ihmiselle näissä testeissä.

Tässä olisi nyt jollekin urheilutyypille hyvä markkinarako keksiä kuntotestejä, joissa kaikki voisi menestyä ominaisuuksista huolimatta. Tähän pätee oikeastaan aivan sama juttu kuin oppimiseen, eli kaikille pitäisi olla sitä omaa juttua tarjolla. Testien tulisi tarjota nopeuteen pohjautuvia, mutta myös laatuun pohjautuvia testejä. Lisäksi pitäisi nimenomaan ottaa ihmisen omat yksilölliset ominaisuudet huomioon eikä tunkea kaikkia samaan laatikkoon. Nuo tehovalmennusryhmän testit olivat hyvät, olivat monipuoliset ja sopivat kaikille. Mikä parasta, ne todella näyttivät, että missä kukin menee oman fyysisyyden kanssa varsinkin, kun testit toistuivat vuosittain niin näki vielä kehityksen.

Tällaista pohdintaa tällä kertaa… Enjoy!

Lizzzie