Maalaisromantiikkaa

Tällääsenä loppusuven ehtoona isäntä kaivaa sen ruttuusen tupakkiaskin arkihousujen taskusta ja käsköö emäntää istumahan tuva portahille. Siinä ne sitte istuu viärekkäin, ku kana ja kukko ja kattelevat, ku piha hilijallensa peittyy usvahan.
Savu pyärteilöö isännän tupakista ja jää leijumahan usvan kaveriksi. Siinä ne oleeloo tummenevassa ehtoossa – usva ja savu, ku isäntä ja emäntä hilijaa viärekkäin. Sitte isäntä tumppaa tupakin, nousoo ja sanoo: ”Mää käyn viälä heittämäs elikoolle heiniä ja sitte mennähän maata.”

 

Tämä hajatelma tuli mulle elokuussa 2016 yhtenä tuollaisena iltana, jota siinä kuvaillaan. Lämmin päivä toi viiletessään usvaa peltojen päälle ja oli aivan kaikki kohdallaan. Mielestäni hajatelman miehen ja naisen välinen suhde on sitä täydellisintä rakkautta. Rakkautta, joka ei kaipaa sanoja vaan koostuu yhteen kasvamisesta ja yhteisymmärryksestä. Onko teillä vastaavia kokemuksia?