Ikuinen rakkaus

Istun huoneen lattialla. Huone on tyhjä. Sieltä on viety kaikki. Sen seinät eristävät minut, mutta silti ne ovat kaukana. Katto on samaan aikaan matalla ja korkealla. Huoneessa on yhtä aikaa kirkasta ja hämärää – ei mitään kontrastia. En erota huoneen ovea enkä ikkunoita… Onko niitä?

Tämä huone oli kerran täynnä. Se oli sisustettu vankoilla materiaaleilla. Ikkunat olivat puhtaat, verhot ohuet ja ulkoa loisti aurinko. Ovi oli aina avoinna ja käsille oli kosketuspintaa…

Vähitellen huone muuttui. Huonekaluja lähti vierailijoiden matkaan. Verhot likaantuivat ja rispaantuivat. Ikkunat muuttuivat harmaiksi ja ovi repsotti saranoillaan. Sitten oli jäljellä enää matto, hieman haalistunut ja hapsunsa menettänyt, mutta silti vielä käyttökelpoinen. Istuin matolle ja päätin, että siitä en luovu. Meni hetki… Toinenkin ja heräsin – matto oli poissa. Oli vain huone. Ei suuri eikä pieni. Ei pimeä eikä valoisa. Huone, jossa ei ole mitään kosketuspintaa.

Istun huoneen lattialla kädet avoinna sylissäni. Käteni huutavat jotain, mitä voisi koskettaa, mutta mitään ei ole. Jokainen soluni kaipaa sitä, millainen huone joskus oli, mutta miten voisi sisustaa uudelleen huoneen, jossa ei ole jäljellä enää edes ovea tai ikkunoita?

Istun huoneen lattialla kädet avoinna sylissäni. Katson käsiäni, jotka haparoivat tyhjää. Huoneen seinällä lukee haalistunein kirjaimin juuri ja juuri luettavissa oleva teksti:

Ikuinen rakkaus

 

Kaveri joskus sanoi, että tuskasta syntyy luovuus. Tässä viime yöltä tuskan purkua.